Kaamoksen kasvatti

Ensimmäinen hourly comic minkä sain valmiiksi ja julkaistua jee!
 

teen nykyään sarjiksia lähinnä englanniksi instan puolelle, @hyljeart löytyy! koitan päivitellä noin kerran viikkoon (∩ ͡°‿ ͡°)⊃━☆ﾟ.*

(tällä hetkellä 6)

pieniä frustraatioita vanhempia kohtaan? kellä, minullako?

äääh ärsyttää kuinka nuo tekstit (joista oon muutenki käyny pientä eksistentiaalista kriisiä koska inhoan mun käsialaa mutta toisaalta myös tietokonefontti on rasittavaa tehä ja näyttää niin kliiniseltä…) on niin kärpäsenkakan kokosia, toivottavasti saatte selvää. ehkä vielä joskus opin kirjottamaan isommin ja saamaan elämäni suhteellisen stabiiliksi elää. vielä joskus.

vaikka angstaan aika paljon niin oon sitäki useammin vain kiitollinen kaikista hienoista tyypeistä mun elämässä ♥

Ajatuksen tasolla oon miettiny tätä aika kauan, mutta nyt se on ihan paperilla.
Se vaikuttaa pieneltä muutokselta noinniinku teknisesti. Naps vaan maistraattiin hakemusta. Vaihtaahan monet ihmiset avioituessaankin sukunimen. Se on ok.

Mutta oli tää kuitenki yllättävän iso juttu. Nimeen totutaan ja kasvetaan kiinni. Sen muutos murtaa itsestäänselvät kuviot ja pakottaa ajattelemaan uudestaan. Se herättää kysymyksiä sekä itsessä että ympäristössä. Missä menee muistamattomuuden ja yrityksen puutteen raja? Mikä vika vanhassa? Katoavatko muistot minusta, kun niitä ei voi enää lokeroida unohdetun sanan taakse? Entä minä?

No en tietenkään. On silti erikoista, kuinka pyhäksi ja muuttumattomaksi vanhempien antama nimi koetaan. Se on teko, johon nimen saaja ei voi vaikuttaa. Kuten moni muukin syntyessä päätetty asia, on pitkälti säkästä kiinni kokeeko yksilö nimensä omakseen vai ei.

Ei siis pitäisi ihmetellä jos haluaa muuttaa itsestään jotain mihin ei lapsena voinut vaikuttaa.

Tajusin että nimi on ensisijaisesti muille ihmisille suunnattu konstruktio. Pari kertaa kysyttiin, onko identiteettikriisi. Öö ei, mutta vähän hämmästyttääkummastuttaa kun se tuntuu niin paljon sitä muille olevan. Mulle tää on just hyvä kiitos vain.

*

Kiitos kaikille jotka on tukeneet tässä. Vaikka satunnaisia soraääniä onkin kuulunut, on ollut ihanaa huomata miten ilahtuneet ja posiitiviset kommentit ovat ne hiljentäneet. Just nyt tuntuu että joku mun sisällä aina helähtää silleen pehmeästi,  kun joku kutsuu mua tai läsnäololistaan on korjattu uusi nimi. Herää melkein kysymys, miksen tehny tätä aiemmin. Nyt on oikein hyvä.

ihmiset on kivoja mut välillä sitä on sellanen hermokimppu ettei vaan pyge