Kaamoksen kasvatti

jsyk: hypokondria on perseestä.

Mun on pitänyt jo kauan tehdä merkintä aikaisemmista suhteista, joista oonkin angstannut täällä blogin puolella jo paljon. Eikä se nyt ole vain ollut perusangstausta vaan ihan oikeaa traumojen purkamista. Minä olen traumatisoitunut. Mutta se ei ole ikuista. Mitä enemmän asioista puhuu, sitä enemmän ne helpottaa. Oikeasti. Muiden tekemät haavat arpeutuvat ja jonain päivänä voi taas seistä omilla jaloillaan ja muistaa, etteivät entiset ihmiset määritä sinua tai arvoasi.

❤ ❤ ❤

(tällä hetkellä 6)

vautsivau! jumpe! kikkeliskuu! melkein kokonaan englanninkielinen postaus! onpas kansainvälinen olo!

oon varmaan kolme kertaa piirtäny sarjismuotoisia kuulumisia kesän ajalta ja oon halunnu piirtää muutenki hirveästi mutta en ees uskalla aatella kynän nostamista kun inho omista raapustuksista pukkaa jo päälle. äh.

tekstimuodossa nyt kuitenkin koska oon tylsä ja väsynyt ja valmis pakenemaan Alpeille viljelemään mandariineja: oon nauranut paljon ja innostunut hirveesti paitojen printtaamisesta ja juossut koirien mukana ja paijannut niitä niin että karvat pölisee mun uudelle paidalle jossa lukee ihan paikkaansapitävästi ”I only date feminists” mutta jota on silti jostain selittämättömästä syystä kuumottavaa pitää yllä junassa kun konduktööri tulee kysymään lippua ja keski-ikäiset miehet kulkee käytävällä ohi. enkä tiedä onko kovin femismin arvojen mukaista ostaa parin euron halpispaita vaateliikkeestä, joka käyttää usein naispuolisiin työntekijöihin kohdistuvaa riistotyövoimaa, sitä samaa jonka käskemänä joku onneton on loihtinut minun ylleni paidan jolla levittää tätä feminismin ilosanomaa. kotoa lähdettyäni minulla oli mukana kiva paita jota en tiedä pystynkö pitämään päällä, lukemattomia kirjoja ja kymmenen vuotta liian myöhään lausuttuja anteeksipyyntöjä.

oon käyny uimassa, koittanut pitää pään pinnalla enkä oo vielä hukkunut. kirjaimellisesti ja symbolisesti, koska siltä tää eläminen turhan usein tuntuu. hengitän yhä, en ole vielä hukkunut.

pieniä frustraatioita vanhempia kohtaan? kellä, minullako?

äääh ärsyttää kuinka nuo tekstit (joista oon muutenki käyny pientä eksistentiaalista kriisiä koska inhoan mun käsialaa mutta toisaalta myös tietokonefontti on rasittavaa tehä ja näyttää niin kliiniseltä…) on niin kärpäsenkakan kokosia, toivottavasti saatte selvää. ehkä vielä joskus opin kirjottamaan isommin ja saamaan elämäni suhteellisen stabiiliksi elää. vielä joskus.