Olen jo pitkään halunnut tehdä merkinnän rakkaudesta. Siitä mitä se monelle on, siitä mitä se on toisille ollut. Siitä mitä se ei joillekin ole.

Rakkaus kuvataan usein pehmeänä turvasatamana, jonne omat tunteet voi pehmeästi kuljettaa. Mutta jos tuo satama on tuhottu tai sitä ei koskaan ollutkaan, muuttuu se nopeasti vaaralliseksi ja kivikkoiseksi karikoksi. Moni vene, jonka piti kestää väkevimmätkin tuulet ja kolhut, onkin uponnut sen rosoisiin kallioihin ja hajonnut pirstaileiksi sen mustaan syvyyteen. Sen jälkeen yksikään alus ei ole tarpeeksi tukeva lipuakseen matkaan. Eikä kukaan tahdo olla se epäonninen kapteeni, joka johdattaisi toisen aluksen sille tyvenelle, jonka on omin silmin nähnyt yltyvän kaiken nielaisevaksi myrskyksi.

On helppo verhoutua kyynisyyden kaapuun ja kääntää selkänsä kaikille niille, jotka tuota satamaa vielä etsivät. Koska jokainen vesille nouseva on tietämättään matkalla kohti tuhoaan. Koska jokainen aalto muistuttaa siitä kaaoksesta, josta itse on vaivoin selvinnyt. Koska jokainen perille asti päässyt purjehti kauemmas kuin minä.

Haluaisin löytää jotain, jonka loppua ei tarvitsisi odottaa.
Haluaisin oppia, miten luottaa enemmän kuin pelätä.
Haluaisin tietää, onko minussa vielä jotain, joka ei pelkää tulevansa rikotuksi. Joka uskaltaisi vielä astua veneeseen.