Kaamoksen kasvatti

self care is taking time for yourself to heal the scars you weren’t asking for

Ajatuksen tasolla oon miettiny tätä aika kauan, mutta nyt se on ihan paperilla.
Se vaikuttaa pieneltä muutokselta noinniinku teknisesti. Naps vaan maistraattiin hakemusta. Vaihtaahan monet ihmiset avioituessaankin sukunimen. Se on ok.

Mutta oli tää kuitenki yllättävän iso juttu. Nimeen totutaan ja kasvetaan kiinni. Sen muutos murtaa itsestäänselvät kuviot ja pakottaa ajattelemaan uudestaan. Se herättää kysymyksiä sekä itsessä että ympäristössä. Missä menee muistamattomuuden ja yrityksen puutteen raja? Mikä vika vanhassa? Katoavatko muistot minusta, kun niitä ei voi enää lokeroida unohdetun sanan taakse? Entä minä?

No en tietenkään. On silti erikoista, kuinka pyhäksi ja muuttumattomaksi vanhempien antama nimi koetaan. Se on teko, johon nimen saaja ei voi vaikuttaa. Kuten moni muukin syntyessä päätetty asia, on pitkälti säkästä kiinni kokeeko yksilö nimensä omakseen vai ei.

Ei siis pitäisi ihmetellä jos haluaa muuttaa itsestään jotain mihin ei lapsena voinut vaikuttaa.

Tajusin että nimi on ensisijaisesti muille ihmisille suunnattu konstruktio. Pari kertaa kysyttiin, onko identiteettikriisi. Öö ei, mutta vähän hämmästyttääkummastuttaa kun se tuntuu niin paljon sitä muille olevan. Mulle tää on just hyvä kiitos vain.

*

Kiitos kaikille jotka on tukeneet tässä. Vaikka satunnaisia soraääniä onkin kuulunut, on ollut ihanaa huomata miten ilahtuneet ja posiitiviset kommentit ovat ne hiljentäneet. Just nyt tuntuu että joku mun sisällä aina helähtää silleen pehmeästi,  kun joku kutsuu mua tai läsnäololistaan on korjattu uusi nimi. Herää melkein kysymys, miksen tehny tätä aiemmin. Nyt on oikein hyvä.

melkein kuukausi Oulua takana ja olo on oikein rattoisa :)

ja mun elämänlaatu on parantunut noin satakertaisesti kun tajusin että maidosta (myös kasvimaito käy mainiosti, allekirjoittanut testannut soijamaidolla), maissitärkkelyksestä ja vaniljasokerista saa hellalla kiehauttaessa tätä maailman helpointa ja elämän pelastavaa vanukasta. 1000% suosittelen.

no kyl se vähän haittaa :|

Jotenkin tuntuu, että sekä kaikki kivoimmat että kauheimmat asiat tapahtuu aina kesäisin.

Usein kuitenkin saan ihan itse itseni pettymään, kun odotukset ja suunnitelmat kipuaa ihan uusiin sfääreihin lumien sulaessa ja sit tuun usein rytinällä alas niistä haaveiden pilvilinnoista.

Pessimisti ei pety jne., mutta ois kiva yks vuodenaika pyhittää ihan puhtaalle, luonnonlapsimaiselle optimismille ja kietoa kukkaseppeleitä keskiyön auringossa, niin ettei tarvis koko ajan odottaa ja ahdistua milloin se aurinko taas painuu mailleen.

Oon kai liian vaativa kesäihminen. Tai liian intohimoinen sen suhteen. No, melkein sama asia. idk.